Arvosteltavan kirjan tiedot http://www.teos.fi/fi/kirjat/index.php?sub=2&id=329
Skvarovin kirjaa voi suositella luettavaksi kahdestakin syystä. Ensinnäkin se on harvoja Mannerheimin aihepiiristä tehtyjä kirjoja, jossa on jotain muutakin “uutta” kuin joku ruokaresepti. Uskoakseni missään muualla ei ole niin selkeästi kuvattu Mannerheimin komentamien ratsuväkivoimien historiaa. Erityisen merkittävää tämä on ensimmäisen maailmansodan osalta.
Kirjassa on myös uutena tietona selkeä katsaus Venäjän sotilastiedustelun muodostamiseen Japanin sodan jälkeen. Mannerheim oli yksi 76 upseerista, jotka sotilastiedustelun palveluun värvättiin. Värväyksen taustalla oli Mannerheimin kokemus Venäjän-Japanin sodasta, jonka hän hankki joukko-osastonsa ulkopuolella.
Mannerheimin rooli sotilastiedustelussa oli tietenkin vuosina 1906 -08 Keski-Aasiaan ja Kiinaan tehty pitkä ratsastusretki, jonka tosiasiallisena tarkoituksena oli sotilas- ja maastotiedustelu ja joka naamioitiin suomalaisella siviilipassilla liikkuneen miehen siviililuontoiseksi tutkimusmatkaksi. Tutkimusmatkan osalta Skvarov olisi voinut täydentää kertomustaan maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkijan dosentti Alpo Juntusen lehtiartikkelilla.
Toinen syy lukea Skvarovin kirja on se, että meidän Suomessa on hyvä ymmärtää, miten pitkä ja laaja on Venäjän sotahistoria. Skvarovin kirjassa tulee myös esille yksi venäläisen sotilaan vahvuus. Traditionaalisesti sitä kutsutaan rohkeudeksi tai urhoollisuudeksi, mutta minun mielestäni olisi yksinkertaisinta puhua piittaamattomuudesta omaa henkeä ja terveyttä kohtaan. Skvarovin kirjassa on useita esimerkkejä venäläisen ratsuväen hyökkäyksestä päin vahvaa ja kiivaasti ampuvaa vihollista, mikä tietysti johti suuriin tappioihin.
Koska kysymyksessä on ratsuväki, ven. sotilaan toisesta ominaisuudesta, sinnikkyydestä ja vähään tyytymisestä, ei ole mainintoja. Ei myöskään tykistöstä, jollaista ratsuväkiyhtymiinkin liitettiin. Ratsastavan tykistön esitteleminen olisi 1900-luvun osalta relevantimpaa kuin esitellä 10 sivua ratsuväen keihäitä ja miekkoja.
Miksi hyvällä sotilasaineksella ei sitten saatu enempää aikaan Venäjän-Japanin sodassa tai ensimmäisessä maailmansodassa? Analyyttinen vastaus Skvarovilta puuttuu. Siellä täällä on epämääräisiä viitteitä siihen suuntaan, että Venäjän armeijaa johdettiin monellakin tavalla laiskasti, tahdottomasti, epämääräisesti ja vailla sellaista ammattitaitoa, jota preussilaisilla upseereilla oli jo 1800-luvulla.
Kovin suuri osa Skvarovin kirjaa on ulkokohtaista ylistystä siitä, miten hienoissa ja perinteikkäissä rykmenteissä Mannerheim palveli. Chevalier-kaartin osalta tämä toistetaan vielä moninkertaisesti.
Käy selväksi, että ratsuväki oli kansakunnalle kallis aselaji. Upseerilla piti olla useampia hevosia ja etenkin moninaisia univormuja. Ratsastustaitoon kiinnitettiin suurta huomiota, vaikka kartat saattoivatkin puuttua.
Jokainen venäläinen upseeri joutui vannomaan Pietari Suuren ajoilta periytyvän valan, joka kirjassa on kuvattu s. 35-36. Valassa vannotaan uskollisuutta keisarille viimeiseen veripisaraan asti.
Kaiken tämän panoksen jälkeen lukija pohtii tuotosta, jota kirja ei käsittele. Ratsuväki oli poistettu Ruotsin Suomen-joukoista jo 1700-luvulla. Sopimattomuutensa se osoitti yleisemmällä tasolla Preussin Ranskan-sodassa 1870-1871. Kalliilla ratsuväellä ei ollut paljon käyttöä.
Mitä tulee Venäjän valtaisaan kaartiin (vahvuus yli 5 divisioonaa), sen tehtävänä oli aivan erityisesti varjella keisarin henkeä. Venäjän armeijan ja Venäjän kaartin hienoin rykmentti chevalier-kaarti osallistui Venäjän keisari Paavali I:n murhaan, dekabristikapinaan, minkä lisäksi rykmenttiä vaivasivat kaksintaistelut. Taisteluihin rykmentti ei sen sijaan osallistunut mainittavammin Borodinon jälkeen. Minun vaikutelmakseni jää, että kyseessä oli kallis, mutta epäluotettava ja tarpeeton rykmentti, vaikka varusteet olisivat kuinka kiiltäneet.
Kirjassa on runsas kuvitus. Susan Ikonen on suomentanut spesiaalitermien täyttämän kirjan muuten aivan hyvin, mutta rykmentin ja sitä suurempien joukkojen esimiestä ei kutsuta päälliköksi vaan komentajaksi.
Kustantamon tapaa markkinoida kirjojaan ihmettelen aika tavalla. Aiemmin arvostelemani Soininvaaran kirja on kustantamon sivuille merkitty kymmeniä sivuja todellista ohuemmaksi. Mannerheim-kirjasta sanotaan kustantajan sivuilla, että Mannerheim palveli lähes kaikissa Venäjän ratsuväkirykmenteissä. Kuitenkin kirjan lopussa on luettelo 22 ratsuväkidivisioonasta (joissa kussakin oli yleensä neljä rykmenttiä) sekä useista muista ratsuväkimuodostelmista. Näistä kaikista vain vähäinen murto-osa oli missään vaiheessa Mannerheimin palvelupaikkana tai komennossa.