[Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949 – 2009. Toim. Matti Simola. WSOY 2009. 319 s.]
Kun suojelupoliisi 1949 perustettiin, sen lähtökohdat olivat peräti heikot. Suomessa oli muutaman vuoden välein irtisanottu edeltävän valtiollisen poliisin henkilökunta kahteen kertaan, ns. valkoisen Valpon osalta 1945 ja punaisen Valpon osalta noin kolme vuotta myöhemmin.
Kahden Valpon henkilökunta työllistyi SKP:n, SDP:n ja työnantajien tiedustelupalvelujen riveissä. Varsin erikoinen lopputulos oli sekin, että armeijan vastavakoilusta vastanneen punaisen Valpon sotilastoimiston henkilöstö siirtyi vuoden 1948 jälkeen suoraan NL:n sotilastiedustelun palvelukseen.
Kirjallista toimintaohjetta uudelle Supolle ei annettu, mutta perimätiedon mukaan sisäministeri Aarre “Sapeli” Simonen käski suullisesti Supon tehtäviksi NL:n ja SKP:n toiminnan valvomisen. Kirjasta pääosan kirjoittanut prof. Kimmo Rentola toteaakin, että tiedustelualalla ei ollut kylmän sodan aikana olemassa mitään puolueettomuutta. Puoli oli valittava, väri tunnustettava ja vastustajan vastustaja oli liittolainen. Supo ja sotilastiedustelu olivat rähmällään – länteen!
Suomessa etenkin NL:n osalta valvonta oli vaikeaa, koska vuoteen 1956 asti NL saattoi itärajan yli viedä autokuljetuksin Porkkalan tukikohtaan täydennyksiä mielin määrin. Ja koska autokuljetuksia oli mahdoton valvoa, autoista saattoi vapaasti jäädä kyydistä pois väkeä ilman sen suurempia maahantuloseremonioita.
Porkkalan palautus Suomelle olisi muutoin parantanut Supon asemaa, mutta nopeasti Supo sai kuulla uudelta presidentiltä Urho Kekkoselta, että NL:n tiedustelun rajoittaminen oli sopimatonta puuhaa, joka häiritsi hyviä naapuruussuhteita.
Vuonna 1961 Supo viimeistään sai selvän kuvan siitä, mistä presidentin kenkä erityisesti puristi. Tuolloin Helsingissä palvellut KGB:n majuri Anatoli Golitsyn loikkasi USA:han ja kertoi siellä Kekkosen läheisestä yhteistyöstä KGB:n kanssa mukaan lukien nootin tilaaminen. Kekkosen omat päiväkirjamerkinnät todistavat UKK:n olleen tuohon aikaan peräti hermostuneen.
Golitsynin tapauksessa USA toimi harvinaisen suorasukaisesti. Kekkoselle USA:n edustajat kertoivat Golitsynin paljastukset peräkaneetilla, että kaikenlaisia juttuja sitä onkin liikkeellä (eli: “me tiedämme”), mutta jo Ruotsiin asia kerrottiin varmana tietona.
Kun Supon NL:n vastaiselle toiminnalle asetettiin Kekkosen toimesta rajoituksia, jotain tehtäviä sentään tuli tilallekin. Samaisena vuonna 1961 tiedusteluarkistoissakin mainittu Tabe Slioor alkoi julkaista muistelmiaan Jallu-lehdessä, joitten oikovedokset Supo toimitti Kekkoselle esitarkastukseen.
Kaiken kaikkiaan Supon historiasta on sanottava, että aiheesta olisi voinut kirjoittaa paljon byrokraattisemminkin. Kirja on mielenkiintoista ja tragikoomista luettavaa, josta voi sarkastisesti sanoa, ettei juuri niin paksua juorua olekaan, etteikö sitä tiedustelupalvelujen arkistoista löytyisi. Ahti Karjalaisen vävystä Rentola toteaa, että ko. henkilö piti suhteita yllä “kolmeen kirjaimeen“. Ilmaisu ei ehkä ole tieteellisen eksakti, mutta käynee paremman puutteessa.
Ainoa asia, mitä jäin Rentolan tekstistä kaipaamaan, olisi ollut syvempi analyysi suomettumisesta. Kun veljeily saavutti täysin mahdottomat mittasuhteet, Supo teki tilannearvion, että kysymys ei enää ollutkaan vakoilusta, vaan normaalista suhdetoiminnasta kahden maan edustajien välityksellä.
Vakoilu on eräs epämääräisimpiä rikoksia. Siinä missä hallituksen esityslistat esitarkastettiin Tehtaankadulla, virkamiehiä rangaistiin nippelitietojen levittämisestä. Edelleen rangaistuksen sai suomalainen liikemies, joka välitti Neuvostoliittoon läntistä teknologiaa. Tekoa on peräti vaikea nähdä Suomen lakien vastaisena. Oikeusturvasta ei muutenkaan ollut mitään tietoa, sillä käytännössä Kekkonen päätti syytteen nostamisesta.
Supon historian osalta ihmettelen samaa asiaa kuin monissa muissakin ko. alan kirjoissa. Tarjolla on melkoinen määrä uutta ja mielenkiintoista tietoa esim. Väyrysestä, joka ei tunnu ketään kiinnostavan. Se mikä kerrotaan, ei kiinnosta, mutta sen sijaan jatkuu ainainen kitinä Stasin listasta. Viis julkistetusta tiedosta, mutta se yksi epämääräinen paperinlappu pitäisi saada nähdä!
Mitä Supon historiasta sitten voisi oppia? Vaikka suhteet itänaapuriin taatusti menivät yli kaiken soveliaisuuden, kaksi asiaa hillitsi suhteiden kehittämistä. Ensinnäkään 1980-luvulla vallassa olleille ihmisille sota ei ollut tuntematon asia ja toisekseen vallan ytimessä ei Suomessa montaa kommunistia ollut. Ideologinen juopa hillitsi puhehaluja.
Olen usein miettinyt, ymmärtääkö kukaan EU:n kanssa työskentelevä suomalainen, että suuret EU-maat sijoittavat tiedustelupalvelunsa väkeä vaikkapa EU-virkoihin. Esim. Saksalla on 6000 työntekijän häikäilemättömästi toimiva tiedustelupalvelu, joka on jäänyt Ranskan ja Englannin tiedustelupalvelujen julkisuuden varjoon – ja on tilanteeseen taatusti tyytyväinen.